Opiskeluni sosiaali- ja kirkonalalle on nostanut itselle monia epäkohtia mieleen opintojeni varrella. Valitettavasti opiskelujen aikana ei itsellä ole juuri ollut aikaa esimerkiksi blogi kirjoitteluun, jossa olisi voinut hyvin näitä esille tulleita epäkohtia syvällisemmin pohtia. Diakoniatyön asiantuntijuus opintojaksossamme yhtenä tehtävänä saimme kuitenkin perehtyä johonkin polttavaan yhteiskunnalliseen epäkohtaan ja tarkoituksena oli myös pohtia asiaa blogikirjoituksen verran. Tehtävä tuntui jo heti aluksi aika helpolta ja mielessäni oli heti yhteiskunnallisia epäkohtia, joista olisin halunnut blogin kirjoittaa. Sisälläni on aina asunut pieni anarkisti, joten olin hyvin innoissani annetusta tehtävästä. Yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuminen, vaikuttaminen ja niiden esille tuominen ovat juurikin sitä, mikä mielestäni on tärkeää, jotta jonkinnäköistä kehitystä asioissa voisi tapahtua.
Mikä siis mättää?
Käynnistin tehtäväni haastattelemalla diakoneja, sekä seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöitä ja pohdin myös asiaa omien kokemuksieni kautta. Keskustelimme paljon yhteiskunnallisista ongelmista ja erityisesti eriarvoisuudesta esimerkiksi tukea haettaessa. Sain heiltä näkökulman ja epäkohdan, jota olisi syytä pohtia ja analysoida lisää. Suunnitelmana oli perehtyä taloudelliseen auttamiseen liittyviin epäkohtiin, niin seurakunnissa kuin myös sosiaalitoimen puolella. Olen tehtävässäni perehtynyt sekä diakoniatyön taloudelliseen auttamiseen, että myös toimeentulotuen saamiseen. Tulisi aina auttaa niitä, joilla hätä on suurin, mutta se ei kuitenkaan tosiasiassa läheskään aina mene niin. Perehdyin erityisesti siihen, miten ihmiset ovat kokeneet avun saamisen ja millaista kohtelua ihmiset ovat taloudellista tukea hakiessa saaneet. Kuka saa tukea?
Jaksaako heikoimmassa asemassa oleva pitää meteliä?
Taloudellinen auttaminen ei aina kohdistu niihin, jotka apua eniten kaipaisivat. Miksi näin on? Seurakunnissa taloudelliseen avustamiseen ei ole olemassa yhteisiä periaatteita tai käytäntöjä, vaan ne vaihtelevat seurakunnittain. Törmäsin aiheeseen perehtyessäni Salla Korpelan mielenkiintoiseen artikkeliin ”Rikkaalla alueella saa isoimmat diakonia-avustukset”. Seurakunnan taloudellisen avustamisen toimintatapoja tulisi siis ehdottomasti yhdenmukaistaa. Paljon on myös ihmisiä, jotka eivät hakeudu avun piiriin, vaikka siihen oikeus olisikin. Tähän voi olla syynä se, että ei tiedä kaikista tuista mitä itse voisi olla oikeutettu saamaan, joten myös informaatiota asiasta tulisi tarjota enemmän. Taloudellista tukea saavat varsinkin ne jotka ovat itse aktiivisia ja osaavat avun tarpeensa ilmaista. Annetaan siis rahaa niille, jotka enemmän ääntä pitävät.
Diakoniatyön piirissä taloudellinen auttaminen on yleistynyt paljon ja se on myös kaiken kaikkiaan paljon kokonaisvaltaisempaa auttamista, kuin esimerkiksi toimeentulotuen hakeminen sosiaalitoimistosta. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa tässä sitä, että oikeasti otetaan ihminen kokonaisena vastaan, eikä vain taloudellista apua kaipaavana. Suomen evankelis luterilaisen kirkon sivuilla kiteytetään hyvin, että taloudellinen auttaminen on vain yksi palanen auttamisen palapelissä, jossa keskeisin on diakoniatyöntekijän antama henkinen tuki. Diakoniatyöntekijät kohtaavat paljon työssään sosiaalitoimistoon pettyneitä ihmisiä ja etenkin paljon niitä, jotka kokivat toimeentulotukea haettaessa olonsa jollain lailla epäonnistuneeksi. Seurakunnalta taloudellista apua hakevatkin yleensä ne, jotka eivät sitä syystä tai toisesta ole esimerkiksi sosiaalitoimistosta saaneet. Seurakunnan taloudelliset avustukset ovat usein pieniä ja kertaluonteisia. Suurempia avustuksia voidaan hakea seurakunnalta esimerkiksi diakoniarahastosta. Tässäkin asiassa mieleeni juolahti lause, miten apua saavat ne jotka sitä ymmärtävät hakea. Diakoniarahastosta hakevat suurempia avustuksia myös ne, joilla taloudellinen tilanne ei välttämättä ihan totalitäärisen huono olekaan.
Sosiaalitoimiston naamaraja?
Sosiaalitoimiston naamaraja kuulostaa korvaani todella pahalta, mutta yhä edelleen on kuitenkin olemassa sosiaalitoimistoja, joissa asiakkaat kokevat eriarvoisuutta. Näin ei kuitenkaan ole joka paikassa, mutta mielestäni pienikin väärä vallankäyttö sosiaalialan ammattilaiselta on iljettävää. Epäkohtia aiheuttaa esimerkiksi harkinnanvarainen toimeentulotuki, jonka nimi jo itsessään mielestäni kertoo paljon, se on siis harkinnanvaraista. Valitettavan paljon törmää tilanteisiin jossa työntekijän motivaatioon auttaa asiakkaitaan vaikuttavat työntekijän henkilökohtaiset asenteet. Taloudellisen tuen hakeminen ei ole koskaan helppoa ja kun siinä prosessissa kohtaa vielä työntekijän joka syyllistää tai kohtelee epäoikeudenmukaisesti, on tilanteella varmasti kauaskantoisia vaikutuksia.
Tähän voisin lisätä omakohtaisen kokemuksen noin kymmenen vuoden takaa. Olin juuri eronnut kolmevuotiaan tyttären yksinhuoltaja, kun ensimmäisen kerran tuli elämässäni tarve hakea toimeentulotukea. Toimeentulotukea haki samaan aikaan, samasta toimistosta ja samalta virkailijalta myös ex-mieheni, jonka kanssa minulla on ollut hyvät välit aina erosta huolimatta. Ajatus sosiaalitoimistoon menemisestä jännitti ja ahdisti kovin jo etukäteen, sillä ei ollut mitenkään helppo myöntää, että nyt ollaan taloudellisesti aivan kuralla. Varasin kuitenkin ajan, tapaamiseen otin mukaan myös 3-vuotiaan tyttäreni, sillä en yksinkertaisesti saanut hänelle ketään hoitajaa. Ensimmäinen kokemukseni toimeentulotuen hakemisesta oli aivan hirveä, sillä minut haukuttiin vastaanotolla täysin epäonnistuneeksi luuseriksi ja huonoksi äidiksi. Minua syytettiin muun muassa siitä, että otin lapseni mukaan vastaanotolle. Työntekijän sanat minulle: ”Olet surkea äiti, kun yrität lapsesi avulla saada säälipisteitä ja rahaa.” Ex-mieheni kokemukset olivat taas täysin päinvastaiset ja hänelle tarjottiin vastaanotolla jopa kahvit. Mieleeni ei juolahtanut valittaa työntekijän käytöksestä, vaan koin hetkellisesti itseni surkeaksi epäonnistujaksi ja huonoksi äidiksi.
Toimeentulotuen hakeminen ei ole koskaan helppoa. Valitettavan monet toimeentulotukea hakeneet kokevatkin prosessin jokseenkin nöyryyttäväksi. Miten voi olla mahdollista, että nyky-yhteiskunnassamme taloudellisen avun hakeminen koetaan nöyryyttävänä? Monikaan toimeentulotukea hakenut henkilö ei jaksa päätöksistä valittaa, vaan tyytyy siihen mitä saa. Tyytyy taloudellisiin päätöksiin ja tyytyy jopa huonoon kohteluun. Toimeentulotukipäätöksistä voidaan valittaa, mutta yleensä joudutaan kuitenkin toteamaan, että sosiaalityön ammattihenkilön arvioon ei puututa ja todetaan, että sosiaaliviranomainen on menetellyt laissa säädetyn harkintavaltansa puitteissa.
Yhdenvertaisuutta tulee tulevaisuudessa varmasti lisäämään perustoimeentulotuen siirtyminen Kelalle ensi vuoden alusta, mutta harkinnanvarainen toimeentulotuki kuitenkin jää kunnille. Olisiko myös harkinnanvarainen toimeentulotuki täytynyt siirtää Kelan päätettäväksi? Tämän blogini ydin tarkoituksena on herätellä ihmisiä pohtimaan eriarvoisuutta taloudellisen tuen hakemisessa ja sitä, miten eriarvoisuutta ja näitä epäkohtia voitaisiin tulevaisuudessa vähentää? Mielestäni nyky-yhteiskunnassa tällaista eriarvoisuutta ja ihmisten lokeroimista ei saisi enää olla. Haluan huutaa ja pitää meteliä niiden ihmisten puolesta, jotka eivät siihen itse kykene tai sitä itse jaksa.
Heikoimpien puolella!!!